29.7.2017

KUNINGAS YRJÖ & NAANTALIN HOVI

Mennään takaisin alkuun. Millaista oli kasvaa aikuiseksi siellä missä kasvoit aikuiseksi?
 
No, se tapahtui Naantalissa, joka on iso paikka nykyään, mutta me kasvoimme maissipeltojen ympäröimänä – mikä on outoa sillä meillä oli aina purkkivihanneksia. En koskaan tajunnut miksi! Joka tapauksessa, kymmenen minuutin matkan päässä kaupungin ulkopuolella löydät itsesi metsistä ja vesistöistä. Hiljentävän upeaa seutua.
 
Oliko sinulla ns. Huckleberry Finn-lapsuus?
 
Puoliksi joo.
 
Kertoisitko tarkemmin?
 
Kasvoin luolissa. Meillä oli paljon luolia, fantastisia luolastoja. Ja me kasvoimme baptisteina, joka on puhtaampi, suoraviivaisempi kristinuskon muoto. Sitten, kun olin lukiossa, vanhempani hyppäsivät karismaattisemman liikkeen kyytiin, johon kuului kielillä puhumista ja kätten ylös nostamista ja muuta hassua paskaa.
 
Olitko sinä siellä mukana puhumassa kielillä?
 
No joo, älä viitsi. En ole edes muusikko vielä, mutta tiedän…tarkoitan että ihmiset, tiedän että he uskovat siihen. Tiedän että he vapauttavat jotain. Luoja, me olemme monimutkaisia. Me olemme monimutkaisia olentoja.
 
Musiikki tuli jotenkin mukaan noista herätysliikkeen kokoontumisista?
 
No, ihmiset metelöivät. Mutta lapsena tunsin varmasti vetoa tarinoihin – suurempiin tarinoihin joita elimme ja joista tiesimme, tarinoihin joissa erilaisia näkökulmia. Ja löysin niitä tarinoita erityisesti musiikista. Erilaisia kulttuureja ja elämiä jotka ovat niin vieraita omaani verrattuna. Luulen että se oli yksi syy joka johdatti minut musiikin pariin. En tiennyt miten artikuloida tarinoita. En ole todellakaan mikään hyvä oraattori, tässä vain istumassa tarinaa kertomassa, mutta pystyn edistämään niitä musiikissa.
 
Muistan käyneeni muutamissa konserteissa, vaikka meille kerrottiin että rokkikonsertit ovat saatanasta. Vanhempamme päästivät meidät, he eivät olleet neoja sen suhteen. Mutta tajusin että se unelmointi ja ilo ja ylenpalttisuus, jopa aggressio, jota tunsin rokkikonsertissa oli sama asia kuin herätysliike kokoontuessaan. Toinen on Jouko Piho ja toinen on Michael Monroe, tiedätkö? Toinen on Jumala, toinen Paholainen. Mutta se on sama asia. Tuntui kuin meitä olisi manipuloitu. Mikä oli selvää minulle oli että ”Sinulla ei ole aavistustakaan siitä mistä puhut-”
 
Ja se ei sekoittanut sinun päätä?
 
Ei, ei sekoittanut – se vain johti minut sisuksia jäytävien kysymysten ääreen kun olin nuori
 
Oletko koskaan tuntenut tarvetta olla enemmän poliittinen?
 
Pystyn auttamaan muilla tavoin. Voin auttaa julkaisemalla levyjä joissa on tietty viesti. Minun täytyy olla liikuttunut jostain–en osaa olla epäaito. Ensinnäkin, kasvoin aikuiseksi naantalilaisille luontaisen epäileväisyyden kanssa, joten minulle on vain helpompaa rakennuttaa talo jollekin saaristoon tai olla mukana julkaisemassa sellaisia levyjä, joita ei muuten julkaistaisi.
 
Olet hyvä keksimään sellaisia hahmoja, joilla ei ole täysin paikkaansapitävää mielikuvaa itsestään…
 
Se saa minut nauramaan. Mitkä tahansa heikkouksistani ovat syntyneet omasta ylimielisyydestäni. Joka ikinen kerta. Milloin tahansa. Olen tunnettu siitä että astun koiranpaskaan–ainakin minulle se tuntuu melko eeppiseltä. Usein haiseva jalka on lopulta suussani. Usein sanon väärän asian, usein väärässä paikassa väärään aikaan. Usein. Omassa päässäni se on helvetin hauskaa. Minulla ei ole sellaista lahjaa. Olen parempi puhumaan jonkun muun taidemuodon kautta. Yritän tulla paremmaksi. Yritän todella tulla paremmaksi.
 
Olet kirjoittanut hahmoja jotka tuntevat tuskaa. Kumpaa tuska on, emotionaalista vai fyysistä?
 
Joo, olen tavallaan saanut ne hahmot pakettiin. Luulen että se oli enemmänkin tuskaturismia. Se oli edelleen jonkin asteista välttelyä. En ole koskaan kuullut kenenkään nauravan lujempaa kuin afrikkalaisen äidin joka on menettänyt yhdeksän perheenjäsentä. Mitä ihmettä se on? Tajusin juuri R&B:n salaisuuden ensimmäistä kertaa. R&B syntyy suuresta tuskasta, mutta se on juhlimista. Minulle se on jäljelle jääneen syleilemistä. Se on sen afrikkalaisen naisen kyky nauraa paljon raaemmin kuin minä olen koskaan osannut.
 
Milloin koit tuon valaistumisen? Mitä olet kuunnellut?
 
Olen kuunnellut paljon Frank Ocean. Mielestäni tämä nuori mies on hyvin erityinen. Varsinkin jos puhutaan raa'an totuuden löytämisestä. Hän on satuttavan rehellinen. Hän on hyvin, hyvin erityinen. En ole onnistunut löytämään huonoa laulua.
Ja suurella omakohtaisella ironialla: Marvin Gayen Here, My Dear. Se tavallaan lähetti minut oikealle tielle.
Intensiivistä. Mutta kaunista–ja ollakseni täysin rehellinen…tiedätkö, aloitin juuri terapian. Rakastan sitä, rakastan sitä. Meni kahden terapeutin kautta ennen kuin löysin sen oikean.
 
Luuletko, että jos viimeaikaisia juttuja ei olisi tapahtunut, olisit silti tässä samassa tilanteessa ennen pitkää? Että elämä olisi ottanut sinut kiinni?
 
Luulen että vyöry olisi tullut sisään, kävi miten kävi…
 
Ihmiset kutsuvat sitä keski-iän kriisiksi, mutta tässä ei ole kyse–
 
Ei, ei ole kyse siitä. Tulkitsen keski-iän kriisin ikääntymisen ja kuolemisen peloksi, tiedätkö, lähteä kävelylle ja ostaa Lamborghini. [tauko] Itseasiassa–Lamborghinit ovat ruvenneet näyttämään melko hyviltä viime aikoina! [nauraa]
 
Teetkö käsitöitä?
 
Joo, se on jotain mitä olen halunnut ruvennut tekemään jo kymmenen vuotta.
 
Kuten mitä? Mitä materiaaleja käytät?
 
Teen kaikkea. Työskennellessä käytän savea, kipsiä, rautaa, puuta. Yritän vain oppia materiaaleista. Tiedätkö, yllätän itseni. Mutta se on erittäin, erittäin yksinäinen ammatti. Siinä on paljon fyysistä työtä, mikä tekee hyvää minulle. Paljon saven kantamista, puun pilkkomista ja liikuttelua ja jälkien siivoamista. Mutta yllätän itseni. Eilen asenteeni ei ollut kohdallaan. Minulla oli paljon kaoottisia ajatuksia–yritin järkeillä missä me olemme tällä kertaa–ja juttu mitä tein ei ollut kontrolloitua eikä balanssissa eikä täydellistä. Se syntyi kaaoksesta. Löydän arkikieltä siitä mitä pystyt tekemään, ennemmin kuin puheen pitämisestä. Löydän sieltä sellaisen äänen jota tarvitsen.
 
Mitä agendaasi kuuluu seuraavaksi?
 
Olen tuskastunut kunnes pääsen taas studiooni. Luulen että se oli Picasso joka puhui hetkestä, jolloin katsotaan kohdetta, ja kankaaseen osuvaa maalia, että silloin tapahtuu taidetta. Minä saan hetken jolloin tunnen emootioita sormenpäilläni. Mutta että saisin sen emootion valettua saveen–en ole vielä edes rikkonut veden pintaa. Enkä tiedä mitä on tulossa. Juuri nyt tunnen että fyysinen työ on hyväksi minulle, saan tietoa materiaalikustannuksista ja rajoitteista. Minun täytyy aloittaa pohjalta, minun täytyy lakaista lattia, minun täytyy vaihtaa paskainen vaippa yöllä, tiedätkö?
 
Metafora jälleen. Toimii.
 
Juuri nyt minun täytyy vasaroida omat naulani.